Pitkästä aikaa

Olen olemassa, siksi kirjoitan.

Pitkän tauon aikana elämäni on muuttunut hurjasti. Tällä hetkellä päällimmäisenä on mielessä on ahdistus, ahdistaa niin paljon että oksettaa!

Kaikki tämä paha ja myllerrys sai alkunsa, kun työsuhteeni purettiin kaksi kuukautta sitten. Ei todellakaan ole helppoa taistella omien oikeuksien puolesta, mutta jos en sitä tee niin ei sitä tee kyllä kukaan muukaan puolestani. Voimat ovat loppuneet jo monta kertaa, mutta onneksi lähellä on ihania ihmisiä, jotka auttavat vaikeina aikoina jaksamaan seuraavaan hetkeen.

Tänään ärsyttää ja ahdistaa sen takia, että joudun hommaamaan jäleen kaikenmaailman selvityksiä masennuksestani ja raskaudestani oikeusprosessia varten. Välillä minusta tuntuu, etten ole ehtinyt tehdä viimeiseen kahteen kuukauteen muuta kuin selvittämään erinäisiä asioita ja seikkoja eri tahoille.

Onneksi ymmärrän, ettei minun tarvitse joka hetki murehtia tätä työsuhdesotkua. Mutta joka kerta, kun saan viestiä asianajajaltani tai asia tulee muuten puheeksi, tulee myös ahdistus. Joka kerta. Toivon todella, että tämä sotku saadaan pian selvitettyä ja ratkaistua.

Nosh

Kävin tiistaina lastenvaatekutsuilla. Tapani mukaan päätin, että mitään turhaa en osta. Osallistun kutsuille yleensä naistenilta-ajatuksella. Ainahan on hyvä pitää naisteniltoja :)

Nosh-vaatteet eivät olleet mulle ennestään tuttuja. Osa kuoseista ja malleista oli aaaivan ihania ja jotku ei niin ihania. Mutta ei ne ilmaisia ollut. Yksi todella ihana mekko maksoi vain 37e. Piheys iski! Onneksi yritys myy myös kankaita, kaikki samat värit ja kuosit voi tilata myös kankaina. Päätin herättää henkiin vanhan ompelijaminäni.

Maksoin ostokseni (38e) keskiviikkona tai torstai aamuna ja perjantaina tuli jo viesti, että paketti on lähi-Siwassa. Nopeaa toimintaa, sanon minä.

[ Tässä kuuluisi olla kuva paketista ]

Toivottavasti tuotoksia nähdään postauksessa x. Haluaisin ommella jo, mutta kankaat olisi hyvä pestä ensin :/

Autetaan kesää!

Kaverin pihassa pystyi jo leikkiä hiekkalaatikolla. Eilen lapioitiin ylimääräinen lumi pois meidänkin laatikosta. Jospa sielläkin voisi tehdä kakkuja ensi viikolla.

Huomaatko, yritän kirjoittaa tätä postausta puhelimella. Siitä syystä en saa kuvia lisättyä :/

Ei kannata luovuttaa, tänään kuvien lisäys onnistui! Jeeee :)

 Siinä se hiekkalaatikko on. Kohta sula.

Varma kevään merkki on myös ulkolelut. Tämmöisiä löytyi varastosta.

Milloin on aikaa kirjoittaa?

Tuota pohdin ennen blogin perustamista. Sitä pohdin edelleen. Huomaan myös, että aika lentää nopeammin kuin moni muu asia. Ainakin silloin tällöin.

Edellisestä tekstistä on kulunut tovi. Syitä kirjoittamattomuuteen on ajan puute. Tekstiä kyllä olisi. Viime aikoina olen käyttänyt vapaa-aikaani muun muassa myyjäisten järjestelyyn, lupauduin nimittäin kevätmyyjäisten myyjäisemännäksi. Hommaa siis riittää sillä saralla. Lisäksi lapsemme nukkuvat harmikseni päiväunet usein eri aikaan. Hiljaista aikaa jää silloin vähän. Ei nimittäin tule kuuloonkaan, että kirjoittaisin blogia yhdessä lasteni kanssa, ei ainakaan muutamaan vuoteen.

Tänään kaikki vapaa-aikani on mennyt asioiden selvittelyyn. Kismittää, sapettaa, ärsyttää, jurppii, nyppii ja oon ihan hermona. Tai onneksi hermoilu on hieman ehtinyt jo laantua. Pikainen neuvolareissu alkoi viereistä autoa tönäisemällä. Ja tietenkin kun hirveä kiire. Blääh. Tiedätte lopun. Kotiin tulin ruoka-aikaan. Siinä samalla kun kuuntelin huutavia lapsia soitin toiselle osapuolelle, vakuutusyhtiöön ja tein vahinkoilmoituksen. Tilannetta helpotti erittäin paljon, kun veljeni käveli huoneeseen ilmoitusta tehdessäni. Sen verran päässä kiehui, etten kuullut hänen tulevan pihaan saatikka sisälle.

Vakuutuksista vakuutuksiin. Olen yrittänyt viime aikoina ottaa myös selkoa perheemme vakuutuksista. Tautisen vaikeaa hommaa. Lisäksi kävimme eilen toisen yhtiön kanssa vakuutuskeskusteluja ja pyysimme tarjousta. Vaikeaa! sanon minä.

Mutta onneksi kevätaurinko lämmittää jo!

Ps. Kuva kolmen vuoden takaa, häämatkaltamme. Sieltä missä myös paistoi aurinko

Avun anto ja vastaanotto

Kumpi on sinulle helpompaa, auttaa toista vai ottaa apua vastaan?

Minusta ainakin on paljon helpompi auttaa toisia. Erinäisistä syistä johtuen olen kuitenkin joutunut ja saanut vastaanottamaan apua paljon. Nykyään se on jo helpompaa, en pode enää huonoutta sen suhteen. Vapaaehtoisesti tarjottu apu ja pyydetty apu ovat silti vielä eri asioita. Tarvittaessa osaan pyytää apua, nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että pyydän joskus apua vaikka saattaisinkin pärjätä itse. Aina ei ole tarvetta venyttää itseä kaikkeen ja viedä viimeisiäkin mehuja. 

Entä sitten se tilanne, kun olet auttamassa ystävää ja apu ei yhtäkkiä kelpaakaan? 

Tilanne tosielämästä: vauvan syntyminen, rotinat ja ristiäiset. Lupasin leipoa rotinoiksi ristiäisiin pikkuleipiä. Tein koevedokset ja niitä maisteltiin. Lupasin leipoa vielä "viralliset" pikkuleivät. Kohta sain kuitenkin viestin, ettei minun tarvitse tehdä niitä kun mulla on kuulemma niin paljon muutakin. Ja että ystäväni ehtii ne kyllä leipoa, kun hänellä ei oikeastaan ole mitään pakollista.

Tuli lyöty olo. Ensimmäisenä tuli tietenkin mieleeni, etten osannut tehdä niistä tarpeeksi sieviä ja hyvänmakuisia. Hetken mietittyäni päätin, että jos apu ei kelpaa niin tehkööt sitten itse :D 

En suostu pilaamaan omaa elämääni tällä. Keksin kyllä muutakin tekemistä sille ajalle, mutta olisi mukava ollut auttaa toista. 

Humpuukia

Uskotko sinä humpuukiin? Mitä se ees ylipäätään on?

Sitä on varmaan monennäköstä, mutta oon alkanu harrastaa yhenlaista humpuukia tänä talvena - kuivaharjausta. Ja tsadaa, en ole rasvannut ihoani naamaa, kantapäitä ja kämmeniä lukuunottamatta tänä talvena ollenkaan! Edellisinä talvina rasvaa kului purkkitolkulla, vähintään jokaisen suihkun jälkeen oli rasvattava keho kauttaaltaan.

Kuulin koko humpuukista kälyltäni. Aluksi olin melko skeptinen koko hommaa kohtaan, mutta perustelut kiihtyneestä aineenvaihdunnasta ja muista positiivisista vaikutuksista saivat minut kokeilemaan kuivaharjausta. Luontaistuotekaupoissa ym. myydään kuulemma oikeita kuivaharjojakin, hinta n. 50e. Ei kiitos, hevosenpääharja toimii kuulemma yhtä hyvin (tai jopa paremmin) ja hinta marketissamme oli alle 3 euroa.

Siinä se on! Tärkeintä hommassa on muistaa harjata jalat ja kädet aina sydämeen päin. Itse harjailen raajojani silloin kun muistan eli en kovin usein. Myös poikani on innostunut tästä :D

Suosittelen kokeilemaan, voihan sitä kolme euroa turhempaankin kapistukseen laittaa. Saa nähdä, selviänkö talven viimetalvisilla rasvoilla :o

Ps. Aineenvaihdunnan kiihtymisestä en vielä ole kovin vakuuttunut

Mistä alkaa äitiys?

Milloin sinusta tuli äiti?
Oliko se silloin kun teit positiivisen testin?
Vai silloin kun synnytit?
Vai kenties sitten, kun sait vauvan syliin ensimmäistä kertaa, aloit imettää vai vauvan tultua kotiin?

Alkuraskauden innostus ja riemu vaihtuivat minulla ensimmäisen kohdalla pian huoliksi ja mietteiksi. Mikä tulevalla lapsella on, kaikki ei näytä olevan normaalisti. Pian selvisi - gastroskiisi -. "Suolet on pihalla, ei se ole hengenvaarallista." "Vauva leikataan heti syntymän jälkeen, mutta ennusteet ovat erinomaiset." Lohdutetun sijaan jouduin lohduttamaan muita ja lieventämään heidän järkytystään. Leikö tämä osa omaa selviytymistäni.

Kun vauva sitten syntyi, häntä ei edes näytetty minulle saatikka sukupuolta ehditty varmistaa, niin täpinöissään henkilökunta siirsi hänet viereiseen huoneeseen. Sain pian valokuvan vauvasta ja pääsin katsomaan häntä parin tunnin kuluttua. Syliin sain ensimmäistä kertaa hetkeksi viiden vuorokauden kuluttua. Imetysharjoitukset aloitettiin joitain päiviä myöhemmin. Kotiin vauva tuli kuuden viikon ja kolmen päivän ikäisenä. Kahdeksi päiväksi. Ystävät ehtivät kyläillä ja vierailimme jopa mummolassa yön, kunnes meidät soitettiin takaisin. Vakavat rytmihäiriöt. Vielä neljäksi yöksi lastenosastolle, onneksi äiti pääsi mukaan.

Noiden seitsemän ensimmäisen viikon aikana mieltäni askarrutti monesti kysymys, olenko äiti. Kyllä minä olin. Mutta lapseni ei ollut kanssani vaan kuin sairaalassa. Vierastin julkisilla paikoilla liikkumista mieheni kanssa, jos vaikka joku puolituttu sattuu näkemään ja tulee kyselemään. Oman mielenterveyden kannalta tapasin ystäviä, pyysin heitä kylään ja pyrin elämään normaalia elämää. Silti tuo aika meni kuin sumussa. Asiat vain meni, niistä puhuttiin mutta käsittely jäi vähemmälle.

Toisen lapsen myötä pitkä sairaala-aika palaa muistiin, sen tuomat koettelemukset ja kokemukset. Ensimmäisen lapsen syntymästä on kulunut kohta kaksi vuotta. Eilen hän lähti tätinsä kanssa bussilla mummolaan. Meidän iso rakas lapsi. Mihin aika rientääkään?

Haluan suojella lapseni henkilöllisyyttä. Siksi en julkaise hänestä kasvokuvaa. Mutta muun muassa tällaisia kuvia tulee hänen vauva-albumiin, sitten joskus.